lauantai 31. tammikuuta 2015

Vanhojentansseja, treeniä ja arkea

Blogin kannalta on todella tympeetä, että meikäläisen kamera on tällä hetkellä rikki - kuvamateriaalia ei siis kerry minkäänlaista muuta kuin puhelimella räpsittyjä, satunnaisia otoksia. Muutenkin oon huono puhelimen kanssa kuvaaja, ja tajuan aina vasta jälkeenpäin että "olisiha siitäkin tilanteesta voinut ottaa kuvan".. Tässä kuitenkin muutamia puhelinkuvia ja kuulumisia niiden lomassa. Kiitos vielä monista kommenteista viime postaukseen, aihe selvästi herätti ajatuksia ja huolta monessa teistä. Mulla ei kuitenkaan ole hätää, vaan luotan kovasti siihen että kaikesta selvitään ja parempaan ollaan menossa.

4

1. Viime viikon perjantaina juhlittiin Bedan täysi-ikäistymistä viereisen kuvan tyttöjen kanssa, oli rentouttava ja lämminhenkinen ilta kera hyvien naposteltavien! Hurjaa ajatella, että tää on se vuosi milloin itsekin vihdoin saavuttaa sen kahdeksantoista vuoden iän. 2. Laululintuset <3 3. Kuva Sibeliustalon joulukonsertista 17. päivä, missä oltiin esiintymässä koulun kuorojen kanssa. Oli kyllä hieno ja tunnelmallinen kokemus päästä esiintymään siellä! 4. Pieni kurkistus vanhojentanssimekkoon! Apua, tanssit on jo puolentoista viikon päästä ja alkaa jo pikkuhiljaa stressaamaan että miten päivät tulee onnistumaan!

1

1. Piiitkästä aikaa banskulettuja, joiden välissä rahkaa ja maapähkinävoita, päälle vielä pakastevattuja piristeeksi. Maistu kyllä niin hyvältä, pitäis tehdä useemminkin! 2. Samuelin kanssa seurahuoneella kahvittelemassa yks perjantai-iltapäivä 3. Bussiselhvie 4. Minäkin joka en niin koirista välitä, ihastuin tähän pieneen otukseen uutenavuotena Angelicalla!

3

1. Torstai-aamun jalkapuntti treeniboosterin jälkeen oli AIKAMOINEN kokemus.. Halusin testata ekaa kertaa mielenkiinnosta toimiiko nää buusterit mitenkään ja joo, kyllähän se sai aikamoiset tärinät aikaan koko päiväksi.. Prässi kyllä roihus ja recordsit paukku liikkeessä ku liikkeessä. Vakiotreenikaveriksi en kuitenkaan noita jauheita aio jättää. 2. Unohin tietysti palkkarin kotiin, joten hullun treenin jälkeen testailin tämmöstä salin valikoimista löytynyttä palkkaria 3&4. Treenailee treenailee

2

1. Tein ihan _super_hyvää ruokaa toissa viikolla! Kookoskanakastiketta, lohkoperunoita ja uunikasviksia - niin helppoa ja hyvää. Voisin syödä tota varmaan jokaikinen päivä ja teinkin niin ison satsin, että kesti melkein koko viikoksi. 2. Psykan kokeeseen lähdössä eilisaamuna hieeeman epävarmalla mielellä.. Läpi se meni ehkä kuitenkin! 3. Talvi on niin ihanaa, ja ylipäänsä vuodenajat! Kunnon pakkasista tykkään siitä huolimatta että palelen superhelposti jos on vähänkin asteet miinuksen puolella :-D 4. Ihana auringonpaiste muistaakseni tiistai-aamuna - miten voikin pieni asia saada aikaan niin positiivisen mielen heti aamusta?

Koeviikon kokeista 3/4 selätetty ja tiistaina vielä matikka. Takana on tähän asti ihana viikonloppu ja nyt suunnittelen, miten lauantai-illan kulutan täällä kämpillä. Kiireisiä ja tapahtumantäyteisiä viikkoja tulossa - koekampausta, ripsienlaittoa, koemeikkiä, ruusukonva, vanhojentanssit ynnämuuta ynnämuuta. Ihanaa ja jännää, kunhan vaan osais nauttia enemmän kuin stressata! Onko siellä muita vanhojen tanssijoita? Joko jännittää?

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ruokamonsteri

DSC_0738

Tämä postaus kyseisestä aiheesta on pyörinyt mielessä jo kaaauan, mutta oon vähän epäröinyt sen julkaisemisen kanssa. Kissan pöydälle nostaminen ei ole ihan helppoa, kun miettii meneekö aihe liikaa henkilökohtaisuuksiin ja kuinka paljon sitä on valmis avaamaan itseään muiden luettavaksi ja arvosteltavaksi. Tämä aihe liittyy syömiseen, mikä on lisääntyvissä määrin pinnalla mediassa ja blogeissa - ja erityisesti meidän tavallisten tallaajien, urheilijoiden ja kuntoilijoiden ajatuksissa. Vaikka syömisjuttuja tursuaa joka tuutista, toivon, että jaksatte vielä lueskella mun tarinan.

DSC_1527

Itse olen ollut aina ruokaa rakastava tyyppi. Ruoka ei ole koskaan ollut mulle pelkkää välttämätöntä polttoainetta ilman makunautintoja tai hyvän olon fiiliksiä. Mun lapsuudessa meillä ei ole ollut sitä metodia kotona, että jokainen ottaa jääkaapista jotain sitten kun tulee nälkä, vaan ollaan syöty aina koko perhe yhdessä. Ruokailu on mulle, niin kuin varmasti monelle muullekin, sosiaalinen tapahtuma, millä on todellakin isompi merkitys hyvinvoinnille kuin pelkästään se että keho saa nyt ne tarvitsemansa ravintoaineet ja vitamiinit pärjätäkseen.

Olen havahtunut ikäviin ajatuksiin syömisen saralla viime aikoina liian usein. Esimerkkitilanne: Kaverit ehdottaa keskellä viikkoa, että mentäiskö syömään jonnekin ravintolaan. Ensimmäinen ajatus - ihanaa, mikä piriste rankan kouluviikon keskelle! Mutta, damn, jalkapäivä salilla, ei kyllä voi millään skipata. Eilenkin oli lepopäivä salista, tuli käytyä vain pienellä aamulenkillä. Yhdessä ravintola-annoksessa on varmaan 1000 kaloriakin, alkaisi vaan ahdistaa ruuan jälkeen. Viikon treenitkin menevät hukkaan. Mutta.. Voin kuitenkin lähteä pienen tutkimusmatkailun jälkeen raflan nettisivujen ruokalistalla, mistä löytyy myös tarpeeksi terveelliset salaattivaihtoehdot.

Miltä kuulostaa? Typerältä, turhalta, vaiko yllättävän tutulta? Inhottavinta on ehkä huomata se, että ajatukset eivät rajaudu pelkästään tällaisten spesiaalitilanteiden ympärille, vaan usein myös ihan jokapäiväiseen elämään. Kuinka paljon voin laittaa maapähkinävoita aamupuuroon tai voinko pilkkoa sinne kokonaisen banaanin? Ei, banaani on energiapitoisin hedelmä, puolikaskin riittää. Kouluruoka maistui hyvältä ja tekisi mieli hakea lisää, mutta kannattaako? Tuskin, pärjään ihan hyvin ilman santsaustakin.

DSC_0246

Mun mielestä tällaisia asioita ei pitäisi joutua punnitsemaan näin paljoa päässä, saati sitten käyttää niin paljon energiaa syömisestä stressaamiseen. Varsinkaan tilanteessa, jossa elämäntavat on lähtökohtaisesti tosi terveelliset, urheilu kuuluu melkein jokaiseen päivään ja on kyse normaalipainoisesta nuoresta naisesta. Minusta. Mutta eikö se menekin niin, että niillä joilla ulospäin näyttäisi menevän kaikista loistokkaimmin, onkin tosi usein enemmän ongelmia kuin niillä perustyytyväisillä ihmisillä, jotka välillä valittaa mutta pärjää hyvin kaikesta huolimatta?

Ruoasta on paisunut tosi nopeasti sellainen asia, mikä kiinnostaa ihmisiä ja mistä löytyy ihan valtavasti informaatiota. Monen ruokailutottumukset on muuttuneet toi nopeasti tän kuntoilubuumin myötä. Halutaan elää terveellisemmin ja näyttää paremmalta. On muotia syödä puhdasta ruokaa, gluteenitonta, maidotonta, proteiinipitoista, hyviä rasvoja, superfoodeja.. Tavallinen punttimimmi on alkanut tarkkailemaan lautasen sisältöä ihan erilaisin silmin - kriittisemmin ja tarkemmin. Hiilarit meinaa hirvittää ja protskua pitäisi saada tuotteesta kuin tuotteesta.

Missä vaiheessa lähtökohdiltaan positiivinen juttu - terveellisyyden tavoittelu - menee epäterveellisen terveelliseksi ja äärimmäisyyksiin? Monen kohdalla kaikki energia keskitetään siihen, että fyysisesti ollaan tikissä ja syödään tismalleen oikeita asioita eikä yhtään ohi ruokavalion. Pienistäkin jutuista meidän päässä oleva ruokapoliisi nostaa pamppuaan ja aiheuttaa mustan mielen, huonon omantunnon. "Ei olisi pitänyt syödä noin paljoa", "en voi syödä tota leipää koska en oo tänään treenannut", "vitsi että olis hyvää joku kermakastike tän kanssa, mutta kun se on epäterveellistä ja turhaa" ja lukemattomat muut samankaltaiset ajatukset kiristää otettaan pään sisällä jatkuvasti.

DSC_0060

Olen tiedostanut kyseisiä ajatuksia itsessäni jo pidemmän aikaa ja todennut ne tosi kuluttaviksi. Ruoasta on salakavalasti muodostunut stressaava ja ajatukset tummentava mörkö. Takana voi olla muuten ihan mahtava päivä, mutta se mitä oon suustani alas pistänyt harmittaa ja sen seurauksena koko päivä tuntuu olevan pilalla. Ahdistaa, harmittaa, oon pettynyt itseeni. Asia ärsyttää todella mua itseänikin. Mistä lähtien ikään kuin "joku toinen" on hallinnut mun elämää kuin minä itse? Missä vaiheessa stressi siitä, syönkö nyt tarpeeksi terveellisesti, on paisunut näin suureksi hyvinvointia rajoittavaksi tekijäksi, kun sen pitäisi olla ihan päinvastoin?

"Huvittavaa" tässä on se, että tiedän tasan tarkkaan miten pitäisi syödä, mitä eri ruoat sisältää noin suunnilleen ja sen kuinka perusterveelliseen ruokavalioon kuuluu myös epäterveellisyys silloin tällöin. Joskus yläasteikäisenä ja ennen kropan muuttumista suhtautuminen ruokaan oli omasta mielestäni sellaista, mitä sen pitäisikin olla. Tarkkailin hieman, etten syönyt kokonaista suklaalevyä kerralla, mutta en antanut koko päivän mennä pilalle siitä että söin puolikkaan. Vaikka itse tiedän, ettei se satunnainen jäätelö tai suklaapala tai donitsi tai santsattu ateria pullauta ihmiselle viittä senttiä vyötärölle, stressaan siitä itse. Lihomisen pelko kolkuttaa aina takaraivossa. Jos lihoisinkin, mitä siitä seuraisi? Maailmanloppu? Kukaan ei enää hyväksyisi mua? Tuskin. Luulen, että nää pelot on kaikista suurimpia omassa päässä. Kaikki on kiinni siitä, hyväksynkö MINÄ itseni.

mv4

Oon kummastellut sitä, että miksi kaikki asiat pitää aina viedä sinne ääripäihin. Joko pitää olla äärimmäisen terveellinen ja tarkka tai sitten kaikki vedetään läskiksi ja todellakin tyhjennetään kaapit yhdeltä istumalta. Kultaisen keskitien löytäminen on haastavaa, asiassa kuin asiassa. Itse olen syyllistynyt liian terveelliseen syömiseen ja sitten herkutteluun, joka on helposti mennyt överiksi -> huono omatunto, minkä takia taas putki terveellistä syömistä, kunnes taas iskee sortuminen ja homma vain kiertää kehää. Nyt on ymmärtänyt sen, että toi toiminta ei ollut todellakaan fiksua eikä edullista kropallekaan. Liian vähäisen syömisen seurauksena treenimääriin suhteutettuna saan nyt kärsiä siitä, että kroppa ei toimi kunnolla.

Ruoka-aiheen esille nostaminen ja siitä puhuminen ei tunnu helpolta ja tietyllä tapaa pelottaakin, mutta teen tämän siksi että tiedän etten oo asian kanssa yksin. Olen itse saanut apua ja vertaistukea niin lukemattoman monista blogiteksteistä ja ihmisistä, että haluan myös itse jakaa omia kokemuksia ja puolestani herättää fiiliksiä teissä. Pystyn myöntämään sen, että oma suhde ruokaan ei oo täysin kunnossa, eikä se sinänsä mitenkään hävetä. Nautin kyllä edelleen syömisestä eikä se stressaa aina, mutta omasta mielestäni kuitenkin turhan usein. Koskaanhan ei voi syödä täydellisesti, minkä takia niitä virheitä pystyy kyllä löytämään omasta syömisestä ihan jatkuvasti - eikös ole mahtava kehittämisen kohde perfektionistille ja täydellisyyteen pyrkivälle? Right right.

vvene

Luulen, että harva voi sanoa ettei koskaan pode huonoa omatuntoa syömisestään tai jotenkin arvostele itseään ihmisenä sen takia. Toisaalta se on normaalia, mutta siinä vaiheessa, kun se alkaa rajoittaa ja kuluttaa elämää ja sua itseäsi, on asiaan jo puututtava. Pääkoppaa treenataan suhteessa kehoon ihan liian vähän, mikä voi kostautua mm. tän kaltaisina ongelmina myöhemmin. Toki nämäkään jutut ei oo yksiselitteisiä, vaan monesti useampien asioiden summa. Itselläni on varmasti taustalla vaikuttaneet isot muutokset, kuten omilleen muuttaminen, ja sitä kautta käytännössä kokonaan uudenlaisen arjen ja elämän aloittaminen. Kriittisyys itseään kohtaan tuntuu kasvavan sitä enemmän, mitä enemmän kehittyy, mitä ilman tietysti toisaalta kukaan ei kehittyiskään. Mutta. Miten elämä oliskin helpompaa ja onnellisempaa, jos osattaisiin jokainen rakastaa itseämme?

Tässäpä tämä, olen puhunut. En suuta puhtaaksi, mutta aloittanut ainakin ja korkannut aiheen, mikä luultavasti herättää ajatuksia ja tunteita useammassakin. Se oli avautumisen tarkoituskin. Jos tuntui siltä, että teksti oli kuin omasta elämästäsi, voit ainakin todeta sen ettet ole todellakaan yksin asiasi kanssa. Ensimmäinen askel on tiedostaa asia, myöntää se ja sitten alkaa työstää asioita kohti parempaa suuntaa! Positiivisuus voittaa aina skeptisyyden ja negatiivisuuden, ja meikäläinen on ainakin huomannut hyviä vaikutuksia todella lyhyessä ajassa. Jaan mielelläni vinkkejä, kuinka aloittaa näiden ajatusten työstäminen, ja erityisesti niitä mitkä on omalla kohdalla toimineet. Nyt kuitenkin on ehkä hyvä sauma lopettaa tämä postaus ennen seuraavaa kilometripaalua, jotta jaksatte olla mukana jatkossakin! Positiivista viikonloppua jokaiselle ♥

maanantai 5. tammikuuta 2015

Pitääkö tehdä uudenvuodenlupauksia?

1

Heippa kaikille ja hyvää uutta vuotta meikäläisenkin puolesta! Koska uutena vuotena on "pakko" aina jotakin uudistaa, päätin toteuttaa tän tällä kertaa blogin ulkoasun kohdalla ja päivitin banneria. Edellinen oli könöttänyt tuossa jo turhan pitkään ja vaihtelu virkistää - eikös vaan?

Mun teki mieli nyt näin uuden vuoden kynnyksellä tulla pohtimaan blogiinkin erästä ajankohtaista asiaa - kuten saatatte arvata - uudenvuodenlupauksia ja muutoksia. Sain todeta ihan omin silmin tämän ilmiön eilen käydessäni salilla pitkähkön joululomatauon jälkeen. Ajattelin mennä sunnuntaipuntille, takuuvarmasti rauhallinen päivä salilla jolloin ei koskaan tarvitse jonottaa painoja tai huolehtia ihmistungoksesta. Mutta kuinka ollakaan! Sali oli niin täynnä, etten muista milloin olisin viimeksi nähnyt. Väkimäärä löi melkeinpä arki-illan viiden-kuuden ruuhkat, milloin itse yritän välttää omaa salille menemistä parhaani mukaan. Ajattelin että nää havainnollistavat facebook-kuvat (yläpuolella) on turhia ylilyöntejä, mutta näköjään sitten ei. Tai sitten voi tietysti olla, että sattumalta kaikki oli tulleet just eilen treenaamaan. Olinhan mä siellä itsekin yksi ruuhkan joukossa, joten enpä tiedä onko tässä varaa naureskella.

Anyway, sattumaa tai ei, aina ihmiset tekee uudenvuodenlupauksia. Vaikka uusi vuosi ei sinänsä meinaa mitään muuta kuin sitä että ostetaan uusi kalenteri ja lisätään yksi vuosi lisää edellisen päivämäärään, meille ihmisille se on myös merkittävä henkinen uuden sivun kääntäminen. Uusi vuosi on hyvä ajankohta lopettaa mässäily, hommata salikortti, tehdä päätös opiskeluun panostamisesta tai vaikka aloittaa shoppailulakko. Miksi? Mä luulen, että olennainen juttu tässä lupauksien aallossa on se, että niin suuri joukko puhkuu uutta intoa ja päättäväisyyttä samaan aikaan. Ryhmän vaikutus on tosi suuri yksilöiden toiminnan kannalta. Jos tuttavapiirissäkin aloitetaan noudattamaan terveellisempiä elämäntapoja, tsemppaa se myös ihan eri tavalla itseäkin aloittamaan. Ei koeta, että ollaan yksin uuden äärellä vaan monet muut on samassa tilanteessa.

DSC_0202

Ryhmäinnostus on kuitenkin myös uudenvuodenlupausten ja uudistusten pahapaha kääntöpuoli. Massiivinen joukko aloittaa, mutta niin myös lopettaa. Naapurin Seija toteaa ettei kuntoilu olekaan hänen juttunsa ja palaa entiseen, ja samalla hyvä ystävä pyytää kakkukahveille. Koska se aloittaminenkin tuntuu helpolta, tuntuu lopettaminenkin. Alkuinnostus lopahtaa myös helposti ja koituukin monien kohdalla kompastuskiveksi suurissa muutoksissa. Innostusta on liikaakin ja tavoitteet mitä itselle asetetaan, on hirmuisen suuria. Sillä hetkellä usko itseen on huipussaan mikä on toki toisaalta hyvä asia, mutta on hyvä myös olla realistinen ja miettiä paljonko todellisuudessa on valmis laittamaan itsestä likoon. Paperille on helppo kirjoittaa tarkka treenisuunnitelma ja listata ruoat mitä syödä ja milloin, mutta toteutus on ihan toinen juttu. Mitäs kun tulee päivä, jolloin herkkuhimo tuntuu ylitsepääsemättömältä? Tai päivä, jolloin treenaaminen olisi viimeinen juttu mihin itsestä kaivaisi energiaa? Tällaisina päivinä erotellaan jyvät akanoista.

Itselle on myös suotava armoa. Muutokset ei tule hetkessä, vaan piiitkän ajan kuluessa ja pikkuhiljaa - ainakin pysyvimmät sellaiset. Itsekin olen sisäistänyt vasta vähän aikaa sitten sen, miksi on supertärkeää löytää itselle mieluisin tapa tehdä asioita. Jos löytää kuntoilunkin saralla sellaisen lajin, mitä todella tykkää tehdä, sitä todellakin myös jaksaa tehdä. Itsensä voi kyllä pakottaa päivä toisensa jälkeen salille tai lenkille hyvällä itsekurilla, mutta hyvä itsekurikaan ei riitä loputtomiin. Jossain vaiheessa tulee väistämättä stoppi. Ei siis ihan oikeasti kannata tehdä vaikkapa jostain salitreenistä itselle pakollista, mikäli siitä ei nauti! Jos välttämättä haluaa, salilla voi käydä silloin kun tekee mieli ja käyttää muun liikkumiseen varatun ajan johonkin sellaiseen mistä todellakin tykkää.

jepp

Itse päätin tämän vuoden vaihtuessa, että en lupaa mitään. Elämässä on muutenkin turha tehdä kauheasti lupauksia - koskaan ei tiedä, pystyykö niitä pitämään ja mitä esteitä tielle tulee. Kannattaa sen sijaan ajatella, että ainakin yrittää parhaansa. Se on enintä, mitä voi tehdä! Mulla pääasiallisena tavoitteena tänä vuonna on treenata itseäni henkisesti kuntoon, ja sitten vasta keskittyä fyysiseen puoleen. Tässä tulee olemaan mulle ihan tarpeeksi haastetta, sillä viime vuodet oon painanut eteenpäin keskittyen pääkopan sijasta kroppaan. En lupaa, että onnistun, mutta aion uskoa itseeni ja yrittää parhaani. Ja jos toteutan edellämainitut, tiedän että tuun onnistumaan.

Jokainen voisi uuden vuoden alkaessa ainakin koittaa muistaa sen, että ei ota liian suuria harppauksia ja muistaa kuunnella itseään. Tärkein juttu jokaisen uuden tavoitteen pohjalla pitäisi olla se, että jotenkin se tavoite vie sua kohti parempaa oloa ja tuottaa hyvää fiilistä ja onnellisuutta. Voin vannoa, että liian hyvinvoivaa ihmistä ei tästä maailmasta löydy! Jos joskus epäonnistut, ei se tarkoita että sinä olet epäonnistunut. Jokaisella tulee eteen huonoja hetkiä, huonoja päiviä, huonoja viikkoja, kuukausia, vuosia... Lohduttavaa on, että ne kestävät vain aikansa. Mieti, mistä juuri SINÄ pidät? Päätitkö jotain uutta vain siksi, koska kaikki muutkin, vai siksi koska SINÄ tahdot?

Onnellisuutta, iloa ja tasapainoa jokaisen uuteen vuoteen toivottaen,
Elina ♥