sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Tässä ja nyt eikä sitten, kun

look

Me ihmiset olemme alttiita hakemaan täyttymystä elämäämme aineellisista asioista. Kauneus, rikkaus, muodot ja materia. Ne tuovatkin hetken mielihyvää ja onnellisuuden tuntua, mutta entä kun kehomme alkaakin rapistua tai menetämme omaisuutemme arvaamattomalla tavalla? Kiinnitämme itsemme, onnemme ja omanarvontunteemme ulkoisiin asioihin. Sitten, kun – ajattelu on normaalia ajattelua. Sitten, kun olen parisuhteessa, sitten, kun on viikonloppu, sitten, kun olen pudottanut viisi kiloa. Sitten minä olen onnellinen. Vai olenko?

Uskon, että kaikista aidointa onnellisuutta et voi ansaita minkään itsestäsi ulkoistettavan tekijän kautta. Et edes toisen ihmisen – vaikka tuntisitkin häntä kohtaan hyvin syvästi. Jos et pysty olemaan sovussa ja hyväksynnässä läsnä olevan hetken sekä itsesi kanssa, jäät aina jollain tasolla vajavaiseksi. Kaikki onnellisuus lähtee sinusta, ja kaikki se onni ja ilo mitä etsit, on jo sinussa ja tässä hetkessä. Vastaukset ovat niin lähellä, että ihmiset ovat lähteneet etsimään niitä äärimmäisyyksiin.

joy

En väitä, etteikö esteettisyydestä ja materiasta saisi nauttia kerta siihen on täällä mahdollisuus. Tarkoitan, että niiden varaan ei tulisi rakentaa omaa elämää ja onnellisuutta. Oman ulkonäön, saavutusten tai suoritusten perusteella ei tulisi määritellä itseä ja sitä, minkä arvoinen olen. Vaarana on jatkuva itseensä ja muihin pettyminen aina jossain vaiheessa ja onnellisuuden etsimisen oravanpyörä. Etsitään, luullaan löytäneemme – ei toivottua täyttymyksen tunnetta. Uusi pettymys. Etsitään taas.

Ensi kerran, kun huomaat ajatuksissasi sanat ”sitten kun”, muuta ne muotoon ”tässä ja nyt”. Pysähdy ja tarkkaile. Älä analysoi. Hengitä syvään sisään ja ulos, käytä aistejasi ja rauhoitu. Keskity olemaan vain läsnä, ilman ajatuksia menneestä tai tulevasta – ole vain. Näe kaikki se kauneus, mitä edessäsi on ja huomaa pienet ilonaiheet. Mieti mikä on oikeasti tärkeää. Ole kiitollinen ja arvosta itseäsi ja sitä hetkeä, mikä on just siinä ja tässä ja nyt.

Niistä hetkistä syntyy aito onnellisuus.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The girl who wanted to write

IMG_7514

Kirjoittaminen.

Se on jotakin, jonka äärelle palaan säännöllisin väliajoin. Jotakin, joka saa mielessäni sinkoilevat ajatukset asettumaan aloilleen ja löytämään selkeämpää perspektiiviä. Jotakin, joka on aina ollut minussa.

En koskaan ole lakannut kirjoittamasta. Hakeudun kynää ja paperia kohti silloin, kun on vaikeaa sekä silloin kun meinaan haljeta kiitollisuudesta. Joskus taas koen saavani enemmän irti sielua puhdistavasta keskustelusta ystävän kanssa kuin äänettömästä sanojen ylösrustaamisesta. Luova kirjoittaminen ei luonnistu mikäli olen liian suuren paineen alla - opin tämän itsestäni äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Se oli kova kolaus itsetunnolleni, sillä kirjoittaminen on aina ollut yksi vahvuuksistani. Epäonnistuin, häpesin surkeaa tulostani ja ajattelin sen olevan elämänloppu. Tajuan kuitenkin nyt, vuotta myöhemmin, ettei tuo tilanne mitannut taitojani kirjoittajana saati arvoani ihmisenä. Tuo, sekä monet muut viime aikoina kokemani epäonnistumiset, ovat olleet täysin tarkoituksenmukaisia herätyksiä itselleni. Elämänloppu-fiiliksen sijaan elämääni on tulvinut lisää valoa ja (kliseisesti sanottuna) olen kasvanut, oivaltanut ja oppinut valtavasti.

Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt ajatusta aloittaa blogin kirjoittaminen uudelleen, vaikka tiedänkin tämän olevan nykyään jopa epätrendikästä kaiken vloggaamisen ja multitaituroinnin keskellä. Blogeista on mahdollista ottaa itselleen turhia paineita sekä ahdistusta, mutta itse en halua olla niitä täällä luomassa. Haluan kirjoittaa pääosin itselleni ja täysin omalla tyylillä, mutta samalla koen ajatusteni jakamisen olevan hyvä juttu mikäli toiset voivat inspiroitua niistä tai saada jotain uutta pohdittavaa. Ei paineita, ei aikataulua, ei rajoituksia. Vain minä ja ajatukseni.

Omassa elämässäni on tapahtunut hurjasti sinä aikana, kun olen blogannut aktiivisesti sekä ollut bloggaamatta. Olen oivaltanut erityisesti välivuoteni aikana olennaisia asioita elämästä ja ihastunut sen ihmeellisyyteen koko sydämestäni. Olen tajunnut elämän merkityksellisyyden yhä selkeämmin, vaikka jo ala-asteikäisenä kirjoitin päiväkirjaani sitaatin "everything happens for a reason". Asiat todellakin johtavat yhdestä toiseen tarkoituksella ja jokaisella meistä on ennalta määrätty polku omine mäkineen ja mutkineen. Sen todella tajuaa viimeistään sitten, kun on ajanut ensimmäistä kertaa kunnolla päin puuta tai hyytynyt keskelle mäkeä ja alkaa vihdoin nähdä selkeämmin eteensä - tosin useimmiten vain hetkellisesti, mutta entistä viisaampana ja vahvempana ottamaan vastaan sen mitä on tullakseen.

Olkoon tämä korkkaus uudelle alulle. Tällä hetkellä olen kameraton ja tietokoneton, mutta eihän se kirjoittamista estä (älypuhelimella selviää yllättävän pitkälle). En tiedä onko siellä enää ketään teitä vanhoja kuuloyhteyden päässä, mutta jos näin onnellisesti sattuu olemaan, olisi aika ihanaa kuulla myös mitä teille kuuluu.

Much love,
Elina